Yhdessä

Avainsanat

, , , ,

En olisi seitsemän vuotta sitten uskonut millainen matka meillä olisi edessä. Kummipojan syntymäpäivistä on helppo laskea kuinka kauan meillä on odotettu lasta. Rehellisyyden nimissä välillä odotettu enemmän innolla ja välillä enemmänkin kauhun sekaisin tuntein. Vuosiin on mahtunut paljon tunteita ja ajatuksia, joista osan olen jakanut täällä blogissa.

Vaikka olen mielestäni suht avoin persoona, minulla on aina ollut kuitenkin ne tietyt muurit, joiden yli vain harva pääsee. Sosiaalisessa mediassa jaan yleensä vaan kevyitä asioita ja vaikka minulla on maailman ihanimmat ystävät, on paljon asioita jotka pidän ihan vain itselläni. Tästä huolimatta, lapsettomuudesta olen halunnut puhua todella avoimesti. Vuosi sitten jaoimme Facebookissa mieheni kanssa tiedon sisarusluvasta. Minua ei haittaa, että ihmiset kyselee – vastaan mielelläni ja kerron asiat niinkuin ne ovat. On mielettömän hienoa, että eräissä juhlissa juttelin pitkään parin minulle ennestään tuntemattoman naisen kanssa lapsettomuudesta (he tiesivät taustani mieheni kautta) ja vasta kun olimme jakaneet kokemuksiamme tajusimme esittäytyä toisillemme. Meitä biologisesti lapsettomia on paljon ja siitä avoimesti puhuminen on meille valtava voimavara. On joku, joka ymmärtää edes vähän siitä mitä käymme läpi. Se tieto lohduttaa paljon enemmän kuin yksikään tarjottu neuvo.

En vaihtaisi päivääkään pois. Olen tämän matkan aikana tutustunut aivan mielettömiin ihmisiin, jotka eivät muuten olisi osunut kohdalle. Toivon, että avoimuuteni on saanut olla rohkaisuna ja tukena kanssa matkustajille ja avartanut niiden maailmaa, jotka eivät ole joutunut näitä asioita koskaan omalla kohdallaan miettimään. Olen todella kiitollinen ystävilleni, jotka ovat vuodesta toiseen jaksaneet kuunnella vuodatustani ja olleet rinnallani lapsiperhearjen pyörteissäkin. Ja teille, joihin olen tämän prosessin kautta tutustunut – kuinka ihanaa odottaa yhdessä!

Täällä valmistaudutaan jo ehkä hieman kauhun sekaisin tuntein siihen tulevaan arkeen, muutaman kuukauden päästä pakataan jo muuttolaatikoita. Sitten ollaan taas jo askeleen verran lähempänä the puhelua, joka toivottavasti joku päivä vielä saadaan.

Lähiömutsin checklist on jo hyvällä mallilla:

  • permis
  • mom jeans
  • koti lähiössä
  • perheauto (harkinnassa)
  • koira (harkinnassa)
  • hiusdonitsi (ehkä äiti vois ommella kukkakuosilla?)
  • pari lasta (toivottavasti tuloillaan)
Mainokset

Loputon prosessi

Avainsanat

, , , , , ,

Kun adoptioprosessin alkumetreillä aloitin tämän blogin, olin päättänyt ottaa odotus ajan rennosti, nauttia elämästä ja tehdä kaikkea kivaa kahdestaan sillä välin kun prosessi etenee omalla painollaan.

No, eihän se mennyt sinne päinkään!

Vaikka keskittäisi kaiken tahdonvoimansa rennosti ottamiseen ja ajatusten siirtämiseen muihin asioihin niin tämä prosessi pakottaa kohtaamaan ne viimeisetkin elämän kummitukset, jotka on jossain kohtaa jäänyt käsittelemättä. Eikä niiden kohtaamisessa ole mitään rentoa.

Olin kuvitellut jo käsitelleeni lapsettomuuden prosessia aloittaessamme, mutta yllättävän keskenmenon saatuani tajusin etten ollut käsitellyt sen lopullisuutta. Olin aina jättänyt jonkin takaportin auki, että ehkä jos sitten kuitenkin joskus tulen vielä raskaaksi ja saamme myös biologisen lapsen. Jokainen lapsettomuutta kokenut voi varmasti allekirjoittaa psykologien sanoman, että lapsettomuuden lopullisuuden kohtaaminen tuntuu kutakuinkin samalta kuin oman lapsen tai läheisen perheenjäsenen kuolema. Siinä kohtaa, kun asian lopullisuus iski päin kasvoja, siltä se juurikin tuntui. Silloin ei tehty kivoja juttuja yhdessä ja nautittu odotuksesta. Silloin huutoitkettiin yksin suihkussa ja suru tuntui sydämmessä fyysisenä kipuna.

On kulunut neljä ja puoli vuotta siitä, kun kävimme PeLan alkuinfossa. Vuodet ovat sisältäneet todella paljon turhautumista ja kyyneleitä, mutta en vaihtaisi niitä pois. Vieläkin joskus saattaa vähän itkettää, mutta nyt se on jo enimmäkseen sitä rentoa odotusta mikä minulla oli silloin vuosia sitten mielessä. Siihen muutokseen minkä lapsien tulo perheeseen tuo, ei voi etukäteen valmistautua, mutta viime vuodet jos mitkä ovat hioneet tämän tiimin yhteistyötä – tiedän, että selviämme ihan mistä tahansa. Niinpä olen kiitollinen näistäkin vuosista, uskon että olemme parempia vanhempia lapsillemme niiden ansiosta. Ja mitä ihania ihmisiä matkan varrelta on tarttunut matkaan!

Kohta viisi vuotisen odotuksen kunniaksi olemme vihdoin alkaneet jo vähän valmistautuakin tulevaan. Toivon ainakin, että vaikka odotusta on vielä edessä niin lienee turvallista jo sanoa, että ollaan puolenvälin paremmalla puolella. Adoptioprosessissa mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus kaikesta. Kukaan sosiaalityöntekijä ei käytä sanaa ”kun” vaan puheessa vilisee vain ”jos”. Kukaan ei vahingossakaan uskalla luvata yhtään mitään. Nyt ollaan kuitenkin luottavaisia siitä, että kyllä ne lapset sieltä vielä joku päivä kotiin tulee ja siitä syystä koti voisi olla jotain muuta kuin trendikäs loft maailman ihanimmalla asuinalueella. Niin paljon kuin rakastan tätä kotia, lapsetonkin ymmärtää, että lapsiperheessä edes yksi suljettava ovi olis ihan kiva! Niinpä täällä suunnitellaan jo uutta kotia, sellaista missä on ovet ja vähän enemmän tilaakin. Ja vaikka se ei olekaan maailman ihanimmalla asuinalueella niin sitä kompensoi se, että sen täyttävät joku päivä maailman ihanimmat lapset.

Siihen asti haluan nyt OIKEASTI ottaa rennosti ja nauttia elämästä kaksistaan. Maailman ihanimmassa loftissa.

 

 

Tunteiden vuoristorataa

Blogia ei tule tullut päivitettyä hetkeen. Siihen on hyvä syynsä. Luvan saamisen jälkeen piti vetää hieman henkeä. Pari vuotta kului prosessin siinä vaiheessa, joka tähtäsi sisarusluvan saamiseen ja kun lupa vihdosta viimein pienen taistelun jälkeen heltisi, katosi samalla intressit adoptioprosessia kohtaan hetkeksi.

En tarkoita tällä sitä ettäkö kiinnostus adoptiota kohtaan olisi muuttunut. Halu perustaa perhe adoption kautta oli yhä tallella, mutta iski tarve elää hetki vapaana kuin lintu. Vailla ajatustenpyörittelyä ja byrokratiaa – nauttia ajasta ihan vaan kahdestaan.

Pitkässä prosessissa tunteet aaltoilevat. On niitä päiviä, kun odotan kauhulla ja niitä, kun en jaksaisi enää odottaa. Kesän tuomat useat lapsitiedot eri perheille Etelä-Afrikasta on nostanut taas malttamattomuuden pintaan. Jos vielä kuukausi sitten stressasin, että ei ne lapset vielä voisi tulla kun säästötilille ei ole kertynyt vielä tarpeeksi katetta niin nyt olo on, että taloudesta viis – tulis jo!

Olo on yhtäaikaa toiveikas ja epätoivoinen. Kuulen tarinoita niistä, joille sisarustieto on tullut nopeasti ja kaikki mennyt loistavasti. Samaan aikaan Interpedialla muistutetaan, että sisarukset on harvassa ja yhtälailla on perheitä, joille odotus ei tuota tulosta. Kumpaan kategoriaan me kuulutaan?

Yhden lapsen odottaminen olisi kieltämättä simppelimpää. Prosessissa olisi edes jonkinlaiset raamit, vaikka kaikki voi aina mennä ihan toisin kuin piti. Sisarusodotuksessa haastavinta luvan saamisen jälkeen on epävarmuus aivan kaikesta. Prosessi voi sujua suurpiirteisten raamien sisällä tai aivan nurinkurisessa järjestyksessä. Odotusaika voi olla ennennäkemättömän lyhyt ja suorastaan piinaavan pitkä. Elämä on siinä mielessä ”pidossa”, että mitään valtavia mullistuksia olosuhteisiin ei uskalla tehdä ettei se vaikuta prosessiin. Mitään ei uskalla lyödä lukkoon paria kuukautta pidemmälle. Voi vain odottaa.

Ja jos kärsivällisyys ei kuulu omiin hyveisiin, niin odotusaika voi välillä ottaa koville.

Luvan kanssa

Avainsanat

, , ,

896e81_2520f844f2fb4e2f8e8528f1f4403500

 

Pitkä, syvä, mutta onnellinen huokaus. Sieltä se lopulta tuli – sisaruslupa! Kauan ja huolella sai vääntää niin PeLan kuin adoptiolautakunnankin kanssa asiasta, mutta se oli kyllä kaiken sen vaivan, ajan ja rahan arvoista.

Tämä oli meille iso välietappi ja reilun kahden vuoden urakkaa uskalsi jo juhlistaakin. Aluperin en ajatellut, että adoptiolupa olisi vielä mikään juhlahetki, mutta meidän matkalla se osoittautuikin todella sen arvoiseksi. Pitkääkin pidempi työhaastattelu on nyt ohi ja meidät on valittu seuraavaan vaiheeseen.

Pelkkä lupa itsessään ei vielä takaa, että meille sisaruksia löytyy Etelä-Afrikasta, mutta oloni on luottavainen. Pitkän lupaprosessin aikana on ehtinyt ottaa isoja henkisiä harppauksia. Kaukana on se alkutaipaleen malttamaton odottaja ja tilalle on tullut levollisuutta ja rauhaa. Ei ole kiire minnekään, vaikka tottakai yhä lapsia kaipaamme ja odotamme. Blogin alkutaipaleella sanoin haluavani nauttia odotusaikana elämästä tässä hetkessä ja nyt viimeisien vuosien aikana se on jo alkanut onnistua. Tietynlainen kaikkien lankojen käsissä pitämisen tarve on hellittänyt ja nyt voi jo levollisesti vain odottaa ja katsoa mitä se seuraava päivä tuo tullessaan. Tätä prosessia kun ei voi itse hallita ja mikään ei ole niin varmaa kuin se, että kaikki on vähän epävarmaa ja matkan varrella muuttuvaa.

On siis jo puolivoittoa tietää, että odotetaanko tässä yhtä vai kahta lasta. Sisaruksia nyt ainakin toistaiseksi seuraavan muutaman vuoden ajan. Todella jännittävää ja samalla vähän pelottavaakin ajatella, että jonain päivänä ne haaveet saattaa käydä toteen.

Mukavaa viikonloppua!

 

Mietteitä keskenmenosta

Avainsanat

,

Tänä aamuna silmiini osui Helsingin Sanomien artikkeli keskenmenoista ja miten naiset ovat monesti kokeneet, että siihen liittyvä tunteet ohitetaan olankohautuksella julkisessa sairaanhoidossa. Tuntuu, että keskenmeno on edelleen tabu, vaikka tutkimusten mukaan se koskettaa kuitenkin yllättävänkin suurta osaa meistä.

Artikkelin lukeminen nosti omat muistot pintaan. Pahin tunnevyöry on ohitettu jo vuosia sitten ja olen puhunut asiasta avoimesti lähipiirilleni. Silti aina välillä se saa kyyneleet kohoamaan silmäkulmaan. Voi olla, että tulee aina saamaan. Artikkelissa kerrottiin jonkun surreen omaa keskenmenoaa vielä isoäitinäkin. Ei kai näin suuret elämässä koetut menetykset mihinkään häviä ajan mittaan, eihän sitä kuollutta läheistäänkään unohda vaikkei hän ole enää läsnä.

Lontoossa on muutama paikka, jotka tulevat aina muistuttamaan siitä päivästä. On tavaratalo, jossa en enää mielelläni käy ja aukio, jonka ohi kulkiessa mahaa vihlaisee väkisinkin. Muistan sen hämmentävän tunteen, kun et tajua yhtään mitä tapahtuu vaikka samaan aikaan aavistat tasan tarkkaan mistä on kyse. Meni viikko ennen kuin osasin edes itkeä asiaa. Sen jälkeen siitä ei hetkeen tullutkaan loppua. Todellisuuden iskettyä kasvoille kesti todella kauan päästä takaisin jaloilleen.

Toivon todella, että kuka ikinä joutuu keskenmenon kohtaamaan, hänellä on ymmärtäviä ja ihania ystäviä ja läheisiä ympärillään. Vaikka samaan aikaan keskenmeno on äärimmäisen henkilökohtainen kokemus, jota kukaan muu kuin sinä itse ei voi ymmärtää ja kokea samalla tavalla, niin silti jokaisella ystävällisellä lohdutuksen sanalla on iso merkitys. Ei ole oikeita sanoja, eikä oikeaa tapaa – tärkeintä on vain olla läsnä.

Kunpa terveydenhuollon ammattilaisetkin saisivat koulutusta siihen kuinka keskenmenon kokeneen naisen voi kohdata inhimmillisesti ja ymmärtäen. Pienikin ripaus empatiaa saa ihmeitä aikaan!

Paljon voimia kaikille teille, jotka olette keskenmenon kokeneet. Vain puhumalla asiasta avoimesti ja tuomalla epäkohtia esille voimme saada muutosta aikaan. Together we are stronger.

Linkki HS:n artikkeliin: http://www.hs.fi/kaupunki/a1448610048652?jako=ec3d33a89a7d5592815c2b222caae8fd&ref=tf_iHSisboksi-etusivu&utm_campaign=tf-hs&utm_source=iltasanomat.fi&utm_medium=tf-desktop&utm_content=frontpage