Avainsanat

, , ,

Pari vuotta sitten päätin, että nyt olisi hyvä hetki, nyt meille voisi tulla lapsi. Paras ystäväni oli silloin raskaana, mutta muutoin tuttavapiirimme oli melko lapsivapaata aluetta. Osasin toki varautua jonkinlaiseen odottamiseen, mutta enpä olisi ikinä kuvitellut yhä odottavani. Lapsettomuus on asia, joka tapahtuu niille muille, ei minulle. En olisi osannut kuvitella itseäni siksi ystäväpiirin ainoaksi lapsettomaksi, jonka selkää taputellaan rohkaisevasti ”kyllä teilläkin vielä tärppää”. Vaan sellainen minusta kuitenkin tuli ja sen ”leiman” kanssa on ollut opeteltava elämään.

Minulle ja miehelleni lapsettomuus ei kuitenkaan ole mikään mörkö kaapissa, emmekä todellakaan kaipaa sääliä, eikä elämämme ylle ole heitetty mitään mustaa verhoa. Kaikki on hyvin. Tottakai pitkä odotus on ajoittain raskasta ja asian hyväksyminen vei aikansa. Kesti yli vuoden ennenkuin lähdimme edes lääkäriin selvittämään asiaa – tosin sieltä emme mitään sen kummempaa vastausta saaneet. Kuulumme niihin, joiden odotukselle ei vain löydy syytä. Lääkäri antoi vaihtoehdoiksi inseminaatiot ja jos se ei toimi niin sitten olisi edessä koeputki. Ensimmäistä olemme kokeilleet, toinen tuntui ettei se ole meitä varten. Inseminaatiosta jäi vähän sekavat fiilikset. Ensimmäiset pari viikkoa kului aivan äärettömän hormoneista johtuvan väsymyksen kanssa taistellessa, kesken työpäivää lääkärissä ravatessa ja sen jälkeen edessä oli malttamaton odotus. Koko prosessi tuntui melko stressaavalta ja keinotekoiselta ja jäin miettimään miten ihmeessä kukaan voi tulla raskaaksi tällaisessa olotilassa. Kun oli aika aloittaa uusi kierros, totesin että ei kiitos.

Tuntui paljon luonnollisemmalta aloittaa adoptioprosessi. Olimme puhuneet adoptiosta jo pitkään sillä meillä päätös adoptoida oli tehty jo ennenkuin aloitimme yrittämään omaa. Tässä hetkessä olemme nyt, prosessi on vasta aluillaan. Ensimmäinen tapaaminen paikallisen adoptioneuvonnan tarjoajan kanssa sovittu ja tästä alkaa toisenlainen odotus. Tämä odotus tuntuu mukavammalta, ei enää epämääräistä ”ehkä joskus toivottavasti, ehkä jo tässä kuussa tai sitten seuraavassa jos koskaan” odottamista vaan nyt odotuksella on selkeämmät raamit. Tuntuu myös hyvältä vihdoinkin aloittaa prosessi, sillä se on ollut yksi suuri haaveeni siitä asti kun parikymppisenä vierailin afrikkalaisessa orpokodissa. Se oli niin koskettava kokemus, että muistan sen päivän ja ne pienten lasten kasvot ja pinnasängyistä kurkottavat kädet hyvin selvästi vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Olisin halunnut tuoda kaikki lapset mukanani kotiin ja silloin päätin, että joku päivä, sitten kun olen iso, annan kodin ja sylin edes yhdelle sitä tarvitsevalle.

Adoptioprosessin aloittaminen ei sulje pois omien lasten saantia, mutta annamme itsellemme nyt hengähdystauon ja keskitymme muihin asioihin. Se tuntuu tällä hetkellä tarpeelliselta, kun on kaksi vuotta kirjaimellisesti tuijottanut omaan napaan. Se on meidän tapamme olla tekemättä tästä koko elämää. Silloin kun päätimme hankkia lapsia, päätimme myös ettei asiasta saa tulla mitään pakkopullaa siltä varalta ettei heti tärppää. Vaikka hetkittäin on tullut hakattua päätä seinään, niin olemme melko hyvin onnistuneet elämään tässä hetkessä. Silloin kun tajusin, ettei omaa lasta välttämättä ihan heti kuulu, oli pakko vain päättää ottaa rennosti. Tämä vain kuuluu niihin asioihin, joita emme pysty itse säätelemään. Uskon, että kaikella on syynsä ja luotan siihen, että saamme lapsen oman ja/tai adoptoidun sitten kun on sen aika.

Mikä on sinun tarinasi? Missä vaiheessa hoitoja tai adoptioprosessia olette ja minkälaisilla fiiliksillä? Olisi ihanaa kuulla, mitä teille kuuluu.

Mainokset