Onpa kulunut pitkä aika siitä kun viimeksi edes vilkaisin tänne blogiin päin. Hetken aikaa on kulunut niin etten ole halunnut ajatella lapsettomuutta tai adoptiota laisinkaan vaikka se onkin täysin mahdotonta. Niinpä olen karttanut kaikkea ylinmääräistä asiaan liittyvää kuin ruttoa. Oikeastaan vieläkin tekisi mieleni tehdä niin, mutta ajattelin käydä kuitenkin kirjoittamassa tänne jotain välikommenttia että hei elossa kuitenkin ollaan vielä.

Tunnetilat tuntuvat menevän kausissa. On hetkiä, jolloin tiedon hakeminen, muiden tarinoiden lukeminen ja asiasta puhuminen auttaa. Ja sitten näitä hetkiä jolloin haluaa vain unohtaa. Toisinaan iskee optimistisuuden puuska, välillä uskoo elämän kulkevan omalla painollaan ja sitten on näitä ojan pohjia. Olen paljon pohtinut miten tätä tunnetta kuvaisi, sillä se ei ole itsesääliä tai masennusta tai muutakaan vastaavaa. Se on enemminkin kaipuuta tai ikävää.

En tiedä kuinka onnistunutta asian välttely on ollut, sillä vaikka niitä tunteita kuinka tunkisi taka-alalle, niin eihän ne mihinkään katoa. Se nousee pintaan syvinä huokauksina aamulla hampaita pestessä tai töiden jälkeen koti ovella. Pitkä, kiireinen ja vaihderikas kevät on vaatinut veronsa myös parisuhteessa ja loma tulee tänä vuonna totisimpaan tarpeeseen. Ensimmäinen kesälomareissu on pian edessä, josko sitä sen jälkeen jaksaisi katsoa maailmaa aurinkoisemmalta puolelta.

Mainokset