Avainsanat

,

Mietin todella pitkään tämän kuvan julkaisemista. Se on yksi rakkaimmista valokuvistani, se on äärimmäisen henkilökohtainen ja siihen hetkeen kiteytyy monta elämäni tärkeintä päätöstä. Minut pitkään tunteneet myös tunnistavat sen, jos sattuvat blogiin eksymään. Siitä huolimatta, haluan jakaa sen teidän kanssa.

Toivon, että jonain päivänä voin julkaista uuden, päivitetyn version – uuden alun.

Vähän vajaa kymmenen vuotta sitten elämäni muuttui erään Pohjois-Afrikkalaisen orpokodin suuressa huoneessa, jossa oli kymmenittäin pinnasänkyjä joista jokaisesta kurkotti kädet. Itku oli korvia huumaavaa. Elämä on kuljettanut erinäisiä polkuja tuon hetken jälkeen, mutta mukana on kulkenut aina valokuva, jossa syötän pientä, maailman suloisinta vauvaa. Hän hurmasi minut täysin! Sinä päivänä päätin, että jonain päivänä tulen takaisin ja annan edes yhdelle heistä kodin.

Tämä pieni tyttö vaikutti elämääni varmasti monin kerroin enemmän kuin mitä minusta oli hänelle lohtua tai apua. Olen kymmenen vuoden aikana monesti pysähtynyt miettimään mitä hänelle mahtaa kuulua. Olosuhteet tietäen, en ole kuitenkaan ollenkaan varma saiko tarina onnellisen lopun. Toivon kuitenkin, että hän sai hyvät adoptiovanhemmat ja kodin, jossa häntä rakastetaan. Se yksi päivä, jonka vietin tämän pienen tytön seurassa vaikutti minuun tulevina vuosina niin paljon, että jos koskaan saan tyttären, aion nimetä hänet tämän pienen sankarittaren mukaan.

Adoptio- ja lapsettomuusblogit ovat lähes poikkeuksetta nimettömiä ja kuvattomia paikkoja jakaa ja saada vertaistukea hyvin henkilökohtaisiin elämäntilanteisiin. Mietin pitkään uskallanko julkaista kuvan. En ole kertonut blogista kuin miehelleni, sillä toki tarvitsin hänen lupansa puhua julkisesti henkilökohtaisista asioistamme. Mieheni suhtautuu positiivisesti lapsettomuudesta ja adoptiosta avoimesti puhumiseen, ja rohkaisi minua aloittamaan blogin. Minä olen meistä se arempi ja tunteellisempi ja se joka ennemmin rakentaa suojamuureja ympärilleen.

Nyt kuitenkin koen, että aihe on tärkeä ja haluan jakaa rehellisesti tunteita ja ajatuksia, joita lapsettomuus ja keskenmeno aiheuttaa. Haluan tehdä tämän avoimesti ja oikeasti rehellisesti ja sanon ettei se ole helppoa. Blogeissa on helpompaa tarjoilla asiat ja tapahtumat kivasti stailattuna, pienellä sokerikuorrutteella. Luoda illuusioita itsestä tai elämästään. Minulla on eri blogi sitä varten, niille kauniille hetkille elämässä ja turhanpäiväisille höpötyksille ihanista kengistä. Täällä haluan yrittää olla rehellinen ja aito. Niin hyvässä kuin pahassa. Jos joku tuttu sattuu eksymään blogiin ja tunnistamaan minut, olkoon sitten niin.

EDIT: Pakko vielä jälkeenpäin lisätä, että toki ymmärrän täysin miksi lapsettomuus ja adoptioblogit ovat ns. ”kasvottomia”. Aihe on äärimmäisen arka ja henkilökohtainen ja siihen liittyy muitakin ihmisiä joiden yksityisyys on otettava huomioon. Tämänkin blogin oli tarkoitus olla täysin anonyymi, ja tuskin tulen itsestäni niin tunnistettavia kuvia julkaisemaan, että kuka tahansa kadulla tunnistaisi. Uskaltauduin kuitenkin raottamaan hieman verhoa, päätin ettei se ole vaarallista jos joku tuttu tunnistaa. Ehkäpä sitten on yksi ”koskas teille tulee lapsia?”- kyselijä vähemmän 😉

Mainokset