Avainsanat

,

Tuntuu, että viime postaukset on järjestäen olleet kovin synkkiä. Elämä ylipäätään on tuntunut jokseenkin ylitsepääsemättömän raskaalle viime kuukausina. Tiedätkö, sellaiselta, että kun aamulla herätyskello soi niin avaat silmät, huokaiset syvään ja yrität vain selvitä päivän velvollisuuksista. Yksinkertaisesti vain selvitä.

Olen alkanut jo itsekin ihmetellä mikä tässä elämässä nyt on niin vaikeaa. Kaikki asiat perheen perustamista lukuunottamatta ovat oikein hyvin. Ei mitään syytä heittää kirvestä kaivoon, vaan sinne se on tainnut lentää. Kaikki asiat eivät ehkä sittenkään ole hyvin. Mietin asiaa muutaman viikon ja sitten tajusin mitä on tapahtunut. Elämä. Läheisimmillä ystävillä se on kaikilla kulkenut eri raiteille. He elävät lapsiperheiden arkea. Me emme. Niin paljon kuin heitä rakastankin ja heidän lapsiaan niin olemme kerta kaikkiaan eri elämänvaiheissa. Halusin tai en, se tosiasia tekee väkisinkin pienen kuilun välillemme. Tajusin olevani yksinäinen.

Kaipaan seuraa, sellaista jossa ei tarvitse puhua lapsista tai lapsettomuudesta. Olen lopenkyllästynyt olemaan ainoa lapseton. Tarvitsen ystävyyttä, tyttöhömppää, shoppailua, lenkkikaveria, extempore lounaita ja viinilasillisia kaupungilla. Haluan välillä unohtaa. Olla vain minä, en se lapseton.

Ystäväni taputtelevat minua selkään, ”suhtaudut tähän niin hyvin”, ”ajattelet näitä asioita niin kypsästi”. Niin, no. Meillä ei lasta tehdä kalenteri kädessä, lapsenteko ei ole täyttänyt parisuhdettamme (sovimme jo alussa ettei seksistä saa tulla lapsentekemistä), eikä se ole asia joka olisi tullut väliimme, se on enemminkin yhdistänyt meitä. Miten kenenkään parisuhde voi mennä huonompaan suuntaan sillä määrällä seksiä mitä lasta yrittävät pariskunnan harrastavat?! Kysympä vaan…

Ei tässä silti ole selkään taputtamista. Suhtaudun ehkä ”kypsästi” moneen asiaan, mutta se ei estä minua silti itkemästä iltaisin. En voi monellekaan asialle mitään ja hyväksyn sen, mutta se tuntuu silti yhtä pahalle. En ole katkera, en vihainen, en kateellinen, mutta olen todella pohjattoman surullinen. Vaikka kuinka yritän, se on asia jota en voi muuttaa. Siksi haluaisin välillä vain unohtaa, edes hetkeksi. Olla vain minä. En mitään muuta.

Herättääkö nämä fiilikset mitään ajatuksia? Miten teidän ystävyyssuhteet voivat? Entä parisuhde?

EDIT: nämä on juuri niitä fiiliksiä, joita on ollut jotenkin todella vaikea jakaa ystävien kanssa. Tuntuu, että saan sääliä osakseni jo ihan riittämiin ilman sitäkin faktaa että itken itseni uneen usein iltaisin…

Mainokset