Avainsanat

,

Ehdin tällä viikolla jo toden teolla innostua. Löysin ihan vahingossa asunnon, joka tuntui aivan täydelliseltä meille. Siitä sai ruksia lähes kohdat toivelistasta ja alle budjetin. Melkein hypin jo onnesta kattoon, vihdoin jotakin tapahtuu! Mutta sitten se joku muu ehti ensin. Niinpä niin.

Miten odottavan aika voikin olla niin pitkä? Piinallisen pitkä! Tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt moneksi vuodeksi. Mikä ei tosin pidä alkuunkaan paikkaansa. Vuosien aikana on tapahtunut miljoona asiaa. Ei vain niitä mitä olen odottanut eniten.

Pitäisi odottaa vähemmän, niin elämä olisi paljon miellyttävämpää. Sellaista pohdiskelin tänään. En tosin tiedä pitääkö se paikkaansa. Sittenhän menettäisi sen euforisen ilon, jos joskus onnistuu saada jotain kauan odottamaansa. Sitä odottaessa tekisi vain mieli välillä huutaa silkasta epätoivosta.

Viime viikolla minulta kysyttiin onko vauvakuumetta? Kysyjä sai ehkä aavistuksen tylyn no ei ole. Mieleni teki huutaa. Tuleeko teille koskaan lapsia? kysyjä jatkoi. Sen kun tietäisi…mietin mielessäni samalla kun koitin koota jotain korrektimpaa vastausta. Eräästä toisesta asunnosta puhuttaessa puolituttu kysyi mahtuuko sinne lapsia? Taisin töksäyttää hieman ärtyneen vastauksen, sillä kysymykset loppuivat siihen. Äitini tivasi samaa kun laitoin linkin unelmieni remppakohteesta: mutta entä sitten kun teillä on monta lasta? No kun olisi edes yksi! Mutta kun ei ole!!! Nyt meitä on kaksi ja minun pitää elää niin että meitä on kaksi. Jos teen jokaisen suunnitelman ja ratkaisun niin että ehkä meitä on kohta kolme niin menetän mielenterveyteni. Se ehkä on ollut ilmassa jo niin monta vuotta ettei kukaan voi elää jatkuvassa ehkä joskus tilassa.

Meitä on nyt kaksi ja yritän vain parhaani mukaan elää sen ajatuksen kanssa. Kaikista eniten yritän olla ajattelematta mitään.

Mainokset