Avainsanat

, , ,

Uskaltanen sohaista muurahaispesää puhumalla muutaman sanan uskonnosta – tai oikeastaan uskosta. Elämän myllertäessä, meillä jokaisella on varmaan joku turvalliseksi koettu paikka tai tapa, jolla yritämme rauhoittaa ympärillä olevaa kuohuntaa. Minulle se on usko siihen, että on taivas, Jumala ja tarkoitus. Joku, joka tietää enemmän kuin minä. Sillä jos äiti on ollut jossain oikeassa niin siinä, että elämää ymmärtää sitä vähemmän mitä vanhemmaksi elää. Viime vuodet ovat herättäneet enemmän kysymyksiä kuin tarjonneet vastauksia ja sellaisina hetkinä on helpottavaa turvautua ajatukseen siitä, että kaikella on aikansa ja tarkoituksensa vaikka se meneekin yli oman ymmärrykseni. Siitä on vain puolitoista vuotta kun vielä lähes joka kerta romahdin ja huutoitkin suihkussa. Suru keskenmenosta teki kaikesta mustaa. Jumala ei tehnyt prosessista yhtään helpompaa vaikka kuinka rukoilin, mutta sain rauhan. Sellaisen yliluonnollisen rauhan, jota ei voi kuvailla. Sydämeni kyllä muljahtaa vieläkin joka kerta ympäri ajatellessani vauvaa jota en koskaan saanut tavata. Miten voi rakastaa jotain mitä et ole edes nähnyt? Tai tiennyt edes olevan ennenkuin olet sen menettänyt? Nyt pystyn kuitenkin hyvillä mielin jatkamaan adoptioprosessia ja olemaan onnellinen tässä hetkessä.

Usko ei tee elämästä helpompaa, mutta se tekee siitä huomattavasti armollisempaa. Saan olla epätäydellinen ja turvata johonkuhun. Joku päivä tapaan vielä hänetkin, ketä en täällä saanut tavata. Ainakin hänellä on siellä nyt seuranaan yksi parhain tietämäni lastenvahti.

Tiedän, että moni teistä varmaan kauhistuu tekstiäni. Halusin jakaa teille myös tämän puolen itsestäni, sillä se on kulkenut hyvin olennaisena osana elämääni aina ja sen merkitys korostuu kriiseissä ja myrskyissä, joita viime vuosiin on mahtunut. Tarkoitukseni ei ole tuputtaa mitään, vaan kertoa mikä minut pitää järjissään kaiken tämän keskellä.

Mukavaa viikonloppua!

Mainokset