Avainsanat

, , ,

Kuten varmaan edellisestä postauksesta saattaa arvata, minulle iski pitkästä aikaa taas todellinen ahdistus. Tuntuu, että vuodet vierii, mutta unelma omasta perheestä ei ole yhtään sen lähempänä. Se tuntuu ikuisesti olevan jossain määrittämättömässä hamassa tulevaisuudessa. Tai siltä se ainakin tuntuu.

Kuten varmasti moni muukin samassa tilantessa oleva, pyrin pitämään itseni kiireisenä. Paljon töitä, aktiviteettia vapaa-ajalla pitää ikävän aisoissa. Ikävä – se ehkä kuvaa tunnetasolla parhaiten sitä tunnetta mitä lapsettomuus aiheuttaa. Se on melkein kuin ikävöisit jotakuta läheistä, joka on kaukana, tavoittamattomissa. Sen paremmin en osaa selittää tunnetta. Siinä on jotain samaa vivahdetta, kuin tunteessa keskenmenon jälkeen. Tosin tässä ikävässä on positiivisempi odottava tunnelma. Huomaa, että olen ollut viikon kipeänä sohvan pohjalla aina töiden jälkeen kun on ollut aivan liikaa aikaa ajatella. Ja odottaa.

Olen saanut teistä aivan ihanaa vertaistukea. Iso kiitos etenkin Lauralle! Niin paljon kuin ystäviäni rakastankin ja niin paljon kuin he haluavat olla tukenani tässäkin, niin se ei vain ole sama asia kuin jakaa tunteita jonkun sellaisen kanssa, joka jakaa samat tunteet ja vuoristoradat. Kukaan muu ei vain voi ymmärtää miltä se tuntuu ja jakaa sitä tuskaa mikä välillä iskee.

Kiitos siis teille, jotka blogia luette ja jätätte rohkaisevia kommentteja. Arvostan tukeanne todella paljon. Kuljetaan yhdessä tätä matkaa.

Mainokset