Blogia ei tule tullut päivitettyä hetkeen. Siihen on hyvä syynsä. Luvan saamisen jälkeen piti vetää hieman henkeä. Pari vuotta kului prosessin siinä vaiheessa, joka tähtäsi sisarusluvan saamiseen ja kun lupa vihdosta viimein pienen taistelun jälkeen heltisi, katosi samalla intressit adoptioprosessia kohtaan hetkeksi.

En tarkoita tällä sitä ettäkö kiinnostus adoptiota kohtaan olisi muuttunut. Halu perustaa perhe adoption kautta oli yhä tallella, mutta iski tarve elää hetki vapaana kuin lintu. Vailla ajatustenpyörittelyä ja byrokratiaa – nauttia ajasta ihan vaan kahdestaan.

Pitkässä prosessissa tunteet aaltoilevat. On niitä päiviä, kun odotan kauhulla ja niitä, kun en jaksaisi enää odottaa. Kesän tuomat useat lapsitiedot eri perheille Etelä-Afrikasta on nostanut taas malttamattomuuden pintaan. Jos vielä kuukausi sitten stressasin, että ei ne lapset vielä voisi tulla kun säästötilille ei ole kertynyt vielä tarpeeksi katetta niin nyt olo on, että taloudesta viis – tulis jo!

Olo on yhtäaikaa toiveikas ja epätoivoinen. Kuulen tarinoita niistä, joille sisarustieto on tullut nopeasti ja kaikki mennyt loistavasti. Samaan aikaan Interpedialla muistutetaan, että sisarukset on harvassa ja yhtälailla on perheitä, joille odotus ei tuota tulosta. Kumpaan kategoriaan me kuulutaan?

Yhden lapsen odottaminen olisi kieltämättä simppelimpää. Prosessissa olisi edes jonkinlaiset raamit, vaikka kaikki voi aina mennä ihan toisin kuin piti. Sisarusodotuksessa haastavinta luvan saamisen jälkeen on epävarmuus aivan kaikesta. Prosessi voi sujua suurpiirteisten raamien sisällä tai aivan nurinkurisessa järjestyksessä. Odotusaika voi olla ennennäkemättömän lyhyt ja suorastaan piinaavan pitkä. Elämä on siinä mielessä ”pidossa”, että mitään valtavia mullistuksia olosuhteisiin ei uskalla tehdä ettei se vaikuta prosessiin. Mitään ei uskalla lyödä lukkoon paria kuukautta pidemmälle. Voi vain odottaa.

Ja jos kärsivällisyys ei kuulu omiin hyveisiin, niin odotusaika voi välillä ottaa koville.

Mainokset