Avainsanat

, , , , , ,

Kun adoptioprosessin alkumetreillä aloitin tämän blogin, olin päättänyt ottaa odotus ajan rennosti, nauttia elämästä ja tehdä kaikkea kivaa kahdestaan sillä välin kun prosessi etenee omalla painollaan.

No, eihän se mennyt sinne päinkään!

Vaikka keskittäisi kaiken tahdonvoimansa rennosti ottamiseen ja ajatusten siirtämiseen muihin asioihin niin tämä prosessi pakottaa kohtaamaan ne viimeisetkin elämän kummitukset, jotka on jossain kohtaa jäänyt käsittelemättä. Eikä niiden kohtaamisessa ole mitään rentoa.

Olin kuvitellut jo käsitelleeni lapsettomuuden prosessia aloittaessamme, mutta yllättävän keskenmenon saatuani tajusin etten ollut käsitellyt sen lopullisuutta. Olin aina jättänyt jonkin takaportin auki, että ehkä jos sitten kuitenkin joskus tulen vielä raskaaksi ja saamme myös biologisen lapsen. Jokainen lapsettomuutta kokenut voi varmasti allekirjoittaa psykologien sanoman, että lapsettomuuden lopullisuuden kohtaaminen tuntuu kutakuinkin samalta kuin oman lapsen tai läheisen perheenjäsenen kuolema. Siinä kohtaa, kun asian lopullisuus iski päin kasvoja, siltä se juurikin tuntui. Silloin ei tehty kivoja juttuja yhdessä ja nautittu odotuksesta. Silloin huutoitkettiin yksin suihkussa ja suru tuntui sydämmessä fyysisenä kipuna.

On kulunut neljä ja puoli vuotta siitä, kun kävimme PeLan alkuinfossa. Vuodet ovat sisältäneet todella paljon turhautumista ja kyyneleitä, mutta en vaihtaisi niitä pois. Vieläkin joskus saattaa vähän itkettää, mutta nyt se on jo enimmäkseen sitä rentoa odotusta mikä minulla oli silloin vuosia sitten mielessä. Siihen muutokseen minkä lapsien tulo perheeseen tuo, ei voi etukäteen valmistautua, mutta viime vuodet jos mitkä ovat hioneet tämän tiimin yhteistyötä – tiedän, että selviämme ihan mistä tahansa. Niinpä olen kiitollinen näistäkin vuosista, uskon että olemme parempia vanhempia lapsillemme niiden ansiosta. Ja mitä ihania ihmisiä matkan varrelta on tarttunut matkaan!

Kohta viisi vuotisen odotuksen kunniaksi olemme vihdoin alkaneet jo vähän valmistautuakin tulevaan. Toivon ainakin, että vaikka odotusta on vielä edessä niin lienee turvallista jo sanoa, että ollaan puolenvälin paremmalla puolella. Adoptioprosessissa mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus kaikesta. Kukaan sosiaalityöntekijä ei käytä sanaa ”kun” vaan puheessa vilisee vain ”jos”. Kukaan ei vahingossakaan uskalla luvata yhtään mitään. Nyt ollaan kuitenkin luottavaisia siitä, että kyllä ne lapset sieltä vielä joku päivä kotiin tulee ja siitä syystä koti voisi olla jotain muuta kuin trendikäs loft maailman ihanimmalla asuinalueella. Niin paljon kuin rakastan tätä kotia, lapsetonkin ymmärtää, että lapsiperheessä edes yksi suljettava ovi olis ihan kiva! Niinpä täällä suunnitellaan jo uutta kotia, sellaista missä on ovet ja vähän enemmän tilaakin. Ja vaikka se ei olekaan maailman ihanimmalla asuinalueella niin sitä kompensoi se, että sen täyttävät joku päivä maailman ihanimmat lapset.

Siihen asti haluan nyt OIKEASTI ottaa rennosti ja nauttia elämästä kaksistaan. Maailman ihanimmassa loftissa.